"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas neitoseni", lausui hän.
Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.
Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen rahansa — eikä niitä paljon ollutkaan — ja hän lupasi käyttää niistä jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä nyyhkien ja ruikutteli:
"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada olla Abrahamin helmassa."
Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa, oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä lausutuksi.
Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.
Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.
VII.
Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta. Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.
Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita vastaan.