"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.
Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.
Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! — Isä tuli — nyt tulee ratkaiseva hetki!
Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan ääneen:
"Kustaa elää!"
"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"
Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.
Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä huomanneet.
"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."
Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!
"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan, "tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."