Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.
Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause: "ei mitään tietoja!"
"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.
"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä voimattomaksi kestämään sitä murhetta. — Vieläkö sinä toivot, lapseni?"
"En suuresti."
Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla puolella.
Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen ehdottomasti pakotti laulamaan.
Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja sääliväistä luonnettansa.
Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma; suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.
Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista. Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen, joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.