"En tarkoin muista, mikä oli siinä kokouksessa kysymyksessä", muistutti sielunpaimen, vaikka hän vähintäki kaksikymmentö kertaa oli siitä kuullut puhuttavan; "oli kaiketi joitain tärkeitä asioita molempain valtakuntain välillä?"
"Se on tosi, että niin oli", sanoi linnanherra nostaen taas päätään. "Ruotsin kuningas valitti, että meidän kuninkaamme oli ottanut kolme kruunua valtakunnan merkiksi ja että Nils Dacke'lla oli turva ja apu tanskalaisista virkamiehistä j.m.s. Meidän kuninkaamme taas puolestaan oli siihen tyytymätön, että Ruotsi julistettiin perintövaltakunnaksi, mihin sillä ei olisi ollut oikeutta, niinkauan kun Kalmarin herrainpäiväin päätös, kolmen valtakunnan yhdistyksestä, ei vielä ollut muodollisesti peruutettu, jota se ei vielä tänäkään päivänä ole."
"Aivan oikein", huomautti kappalainen, ottaen kulauksen, minkä hän katsoi huomiollaan ansainneensa.
"No hyvä", jatkoi nimismies tyytyväisenä, "kokous määrättiin ja tuli myöski pidetyksi Elfborg'issa niinkuin mainittiin ja sinne tulivat valtuutettuina etevimmät miehet kummastaki valtakunnasta. Silloin, ajattelepas, valitti ruotsalainen minun yllyttäneen Ruotsin alamaisia laillista ylivaltaansa vastaan ja auttaneen Dackea. Vanha harmaaparta kuningas oli saanut tietää minun se olleen, joka vuotta ennen kertoi Köpenhaminaan, että hän kokosi väkeä etelään meidän rajoille. Se luonnollisesti suututti häntä, että meidän kuningas sen perusteella oli käskenyt Skonen aatelia olla varustettuna mahdollisesti tapahtuvaa hyökkäystä vastaan. Minun Dackea auttamiseni ei ollut muuta kuin oikeus ja velvollisuus, koska hän oli synnynnältään tanskalainen ja soti kuningasta vastaan, joka ainoastaan näön vuoksi eli Tanskan ystävä ja joka lisäksi piti joukon vakoojia maassamme, jopa itse pääkaupungissaki."
Werner Passberg rupesi sen jäljestä laveasti kertomaan silloista valtioasemaa pohjoismaissa. Sielunpaimenensa meni mukaan ja kun sen seurauksena oli, että pikari toisensa perästä tyhjennettiin, niin molemmat herrat kauan iltapuolella istuivat paikallaan ikkunan pielessä. Kun Sölvitsborg'in lääninherra välistä suuttui valtiolliseen keskusteluun, otti hän toisen sävellajin, alkaen kertomaan lystillisiä satuja ja leikillisiä kokkapuheita, joissa kappalainenki osoittihe ei olevansa varsin eksynyt.
"Niin", sanoi Passberg vihdoin, "tässä tuvassa istui eräs edeltäjistäni, joka nimitti itseään Jumalan ystäväksi ja ihmisten vihamieheksi, mutta ystävyys meidän herramme kanssa ei sittekään auttanut häntä niin monista vihollisistaan."
"Ei", sanoi sielunpaimen, "herra Söre Norby, jota herrani ja hyväntekiäni tarkoittaa, oli kovin väkivaltainen, jotta se ei aialle menestynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
"Oikein sanottu; te puhutte kuten Herran palvelian tulee. Minä puolestani tahdon olla sekä Jumalan että ihmisten ystävä, paitsi ruotsalaisten, ymmärräthän. Mutta katsos tuonne ystäväni!" lisäsi hän vilkkaanmalla äänellä, osoittaen tielle.
"Onpa se mukava sotilas, joka siellä tulee ratsastaen. Hän näyttää merimieheltä, mutta ratsastaa hevosella, mikä käyttäikse kun oikea ratsuhevonen."
"Katsopas niitä suitsia ja satulaa, jotka hänellä on!"