Hävitystä jatketaan. Verta virtaa virroissa — se punaa huoneiden kynnykset; se punaa katukivet ja joen vedenki. Tulen liekit nousevat leimuavina korkeuteen; vihuri valittaen sihisee puissa; vaikeroivia naisia ja lapsia vaeltaa paikasta paikkaan ja verenhimoisia olentoja ihmishaamussa seuraa heitä. Kuka armahtaa onnettomia — kuka?
XI. Taistelun jäljestä.
Kuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se oli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun oltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina aikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää tuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen vaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan ollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin olivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi koskevia muistoja.
Samana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin mainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten huoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja katselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen valtatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona vainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se seutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista laaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.
"Hm!" sanoi akka itsekseen, "Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän vaan olisi sattunut vihollisen eteen."
Sitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän äkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt paikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli miehensä, joka tuli.
"Oh kun säikähdin", sanoi vanhus. "Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä levottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut. Ruotsalainen saattaisi…"
"Hiljaa!" vastasi mies osoittaen ovelle.
Se avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen heistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota jääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän matkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen seuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki — se oli nimittäin tanskalainen nainen, jota hän kuljetti — näytti niin hervottomalta, että hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi olisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut kovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan myöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle valuvista hiuksistaan.
"Istuikse", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin tämä vaipui äänettömänä penkille. "Kuulkaa vähän, hyvä väki!" jatkoi hän sitte tuvan asukkaille, "antakaa meille jotaki syötävää, minä olen näljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei pakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään tämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren herramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme."