Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet, joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan tyytymättömyyttä ja juroutta.
"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.
"En", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.
"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?"
"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä."
"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten pidät hupaisena?"
"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti hänen ruskeista silmistään.
"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.
Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.
Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää! Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei ollut juuri hänen mieleensä.
Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun päivä paistaa?