Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä, rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.
Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä, joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.
Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen ympäristössään tapahtui.
Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.
Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.
Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä. Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen huolimatonta luonnettaan.
Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän, surullisen elämän.
Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto. Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.
Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, — ja se ei ollut vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan — jakoi Mea isälle ja äidin muistolle.
Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan isäänsä.