Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa siihen.
Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden käydä katsomassa sisariaan.
"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina tuonlaiset?"
Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.
Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi, sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.
Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.
Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.
"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea", sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan, jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän vaati rakkautta, kun hänen olisi pitänyt antaa sitä.
"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.
* * * * *