Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä oli.
Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia sanomatta sanaakaan.
Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:
"Oletko, isäni, hyvin kipeä?"
"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja veti hänet lähemmäksi.
"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon, että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.
"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.
"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."
Mea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.
"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit kadottanut?"
Mea painoi äänetönnä päänsä alas.