"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä, opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia kohtaasi?"
"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän ei ole rakastanut minua."
Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui mietteisiin.
Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat, olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.
Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana ja koetatko toimia sen mukaan."
"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä, Measeni, lupaat minulle tämän."
"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."
"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteä
Berghultiin."
Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.
Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi, suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä hänelle sanottiin.