Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut, huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus, jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti sitä ehkäistä.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän rupeaa paranemaan.
Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän hiljaa pois ja katosi pian puistoon.
Tohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.
Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!
"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää itseltäni."
Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni, ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti hän yhä kulkuaan.
Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja sisar-puoliensa luokse saliin.
Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.
Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa kysymyksiin.