"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti, enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli 'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."
Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä kyynelissä.
Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot synkistyivät.
"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"
Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata poismennyttä.
Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen sydämessään.
Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo, huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua; naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle hyvin epäsuosiollisella tavalla.
Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.
Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja luopumaan tästä matkasta.
Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt ympärilleen iloa ja hupaisuutta?