Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.
Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät; siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.
Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit, olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.
Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman ja paremman, kuin hän.
Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei muisti riittänyt.
Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn, jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli kohdellut häntä.
Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.
Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken halunsa, toivonsa ja unelmansa.
Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.
Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,
Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.