Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä tavallisesti on.
Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen, että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.
Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint, jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan henkisten lahjojen puutteeksi.
Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää, jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä, että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua Herran alttarin eteen! Mahdotointa.
Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän. Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?
Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua
Kaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?
Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen, harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta, sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.
Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.
Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä juhlallisena päivänä!"
Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut — että olen aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen tänään."