Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua hämmästyksestään.
Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan loputtua palasi hän kotiin.
Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä kylmyys.
Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää pakahtuvaa sydäntään.
Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat suuremmat kuin koskaan ennen.
Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.
Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat häntä.
Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä, kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden ja totuuden puutteella.
Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.
Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.