Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.
Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.
Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.
Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi. Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava kuume.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.
Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi
Mean hoito matkalla.
Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa metsän rinteellä.
Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.
Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja rakkaan näköisen rouvan kanssa.
Vanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.