Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.
Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.
"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen äitisi äiti."
Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut unelmissaan, — suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.
Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla? Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa sydämellensä?
Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen täysinäistä sydäntään.
* * * * *
Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan, ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.
Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa merkiksi, että tuli olla vaiti.
Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät tuonlaista varovaisuutta.