Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri, että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota hän oli kaivannut — rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli rikkonut.
Seikkailu Missisippi-virralla.
Kertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.
Felix Lilla.
Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.
"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"
"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia, kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella, huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita tarvitsemme."
Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet, samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli vuoteemme.
Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi ja auttoi.
Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet. Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.