Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.
Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa, pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" — se oli savulaatikon nimi — kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa höyrylaivan keksijää.
Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio. "Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä, olivat silloin vielä olemattomissa.
Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri, meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta, sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä yhä lujemmin mutaan.
Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.
"Halloo!" huusin, "vene hoi!" kun vene oli kyllin lähellä meitä.
"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"
"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet kiinni."
"Sen näen. Keitä te olette?"
"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?"