"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins: oma suu lähinnä!"
"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!"
"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos käy hullusti, on syy sinun."
Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.
Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"
Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.
"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."
Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä ja vimmatusta haukunnasta.
Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.
"Hoi, laivuri!" huusi Drouot.