"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen; "viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa, ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä Saksan harmaata Hartzvuorta.
Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie, joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu, ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"
Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:
Morsiamen sulho voitti,
Kaunis on hän, hyvä, hurskas;
Parempat' ei maailmassa!
Kiitä, sulho, onneasi!
Tällä nauhasella tässä
Sidomme me hänet sinuun.
Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen jakeli joukolle.
"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön morsian ja sulhanen myös, eläköön!"
Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea, vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.
"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. — Huu! Näytti haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.
Siellä — tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa — leikkivät auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:
"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin kantaa jaksamme.' — Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki — horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista — pienen vaatetuspöydän luo, jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.