"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo tehneet. — Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." — "Mitä riemua tuolla ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin; "minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.
Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan — se oli hänen morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä tuoliinsa takaisin.
"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta — nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen, valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen, pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."
Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin kuulevinani Mimmin äänen, — Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko… No, nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta — ei ketään tullut. Tuolla alaalla mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät vielä ole pöydällä."'
Ja sitten kuului: "Mummo, mummo! kuinka hieno täti Gustchen on!"
Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.
"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi ainakin lähettää jonkun lapsista. — Lapset, niin, ne kyllä tulevat lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen. "Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien: "Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"
"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä lähtevät kirkkoon… Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."
"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut vastaanottaa hänet hänen syntyessään — hoidettavakseen ja kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut. Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi! — Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi — siitä oli vanha Karoliina vakuutettu — sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha, kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.
Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja — nyt alkoivat kirkonkellot soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset sullottiin suuriin perhevaunuihin.