Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos, juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta; hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"
Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut; hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää ullakkokamarin akkunasta.
"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."
Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa. Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää; suojelkoon Jumala hänen onneansa!"
Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. — Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti! tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen — en tiedä miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." — Ja kuten tuulispää oli hän jälleen kadonnut.
Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä — ainoa ruoka, jota hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä tervehtimään… Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut…
"No, eihän se kummaa — tänäänhän on juhla…"
Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän — kaiken muun voin itseltäni kieltää." Uskollinen naissydän oli alleviivattu ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle! Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien. Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."
Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan. Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.
Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.