Kirjoittanut Max Bernstein.
Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.
Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon laatia sanojansa — kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa hän viettää kesälomaansa.
Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia juomaan — sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä — kuljetti vanha kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. —
Paljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja harvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia — vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä, niin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu järvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän tuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää, milloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua, mutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain ystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän hävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha pakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen teoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa, joille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun se heidät on käsiinsä saanut…
Seppi souti niin rivakasti, että Arnold kuuli hankojen narisevan.
"Teidän ei tarvitse noin ponnistella", sanoi hän; "minulla ei ole kiirettä mihinkään."
Seppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven keskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella herralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja kaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä järvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin, heittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan, ja — se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty, joka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään. Hän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän tahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä — sittenkuin hän on saanut panna täytäntöön Jumalan kostotuomion.
Seppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli itsessään:
"Tänään näkee se minut viimeisen kerran."