Nuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä lyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen ullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta vanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä, kaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä menneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku kepein askelin ylös rappusia.
"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty", kuului ääni hänen takanaan; "vaunut jo odottavat."
"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset", vastasi nuori morsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.
Kuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen. Valkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. "Karoliina sisar", kuiskasi hän, "minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole pahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä… Nukutko?" kysyi hän äkkiä ja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.
Ei mitään vastausta.
"Karoliina!" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. "Ah, hän nukkuu todella", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen ja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.
"Karoliina nukkuu", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, "enkä minä tahtonut herättää häntä." —
"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti", kuiskasi hän sitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa kaulassa. "Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle itselleen, mutta hän nukkui!"
Niin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu tyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta lehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen uskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui sitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran ummistuvat.