"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!' rukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin olisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.
"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut, että rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet pitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'
"Ja hän lähti, kulki hitain askelin puiston porttia kohden.
"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta hänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut taakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.
"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet ainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin nähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini. Tietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin vanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä makasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta uskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja kuiskasi: 'hän kyllä palaa — hänen täytyy palata! —'
"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen sydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua elämään — minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona iltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt… Yhä edelleen tein työtä, kovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen, jommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni liiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut säästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa; mutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja — niin kai se oli sallittu… Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja koko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet minulta kalliimman, mikä minulla oli — onneni. Gustchen tuli silmäteräkseni… Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja antakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu lähestyy." —
Vanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä silittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.
Oli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti sähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli morsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys valaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui tuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan. Se puhui selvempää kieltä kuin sanat. "Sinua ehkä kaivataan, mene nyt alas muitten luo, lapsi", sanoi hän. "Sinä — eikö niin — haluat taasen kohdata iloa?"
Mimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja osanottavaisuuteensa.
"Lapsi", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka hän oli aikeessa lausua, "minä tahtoisin niin mielelläni puhutella Gustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi uhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä… mutta pian, sillä minä tunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi."