"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään,
Karoliina!'
"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen velvollisuus on pyhä.'
"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. — Mari, sisaresi on nyt viidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'
"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen, ja lapsi, Gust…'
"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua, siinä koko asia.'
"'Taavetti!' rukoilin minä.
"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina? Ernestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua täällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä olet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä, että olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.
"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän noin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin olisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut minua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut hänen omansa.
"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn sinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'
"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu kuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti siipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!' riemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla kajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen huuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin. Lapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä tiesin, että pienonen oli yksin.