Rajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen jyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja kuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.
Neuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold silmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen vastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa, petollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta "siitä nyt ei tule mitään!" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi — niin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös väkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!
He olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen auttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi hänet kuohuviin laineisiin.
"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? — siitä nyt ei tule mitään!"
Seppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan nuorukaiseen — laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui, laahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua "mutta sinä et saa häntäkään!"
Sinä — järvi.
Vielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee kalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä uupuneena. —
Kestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella makaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei vielä kykene mitään puhumaan.
Mutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät järvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle: "Tänään raivosi se!"
Sitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että järvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä etsimään muualta työtä.