— "Kenties — ajattelin minä — — antaisitte te työtä muille".
— "Teillekö rouva?"
— "Niin".
— "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi saada" — hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi — suokaa anteeksi rouva — tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".
Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän sen rouva Tourtelotte'lle.
— "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"
Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.
— "Sangen kauniisti tehty! — Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni… Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.
— "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.
Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään. Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen mieleensä tätä ommellessa… Kaiken elinaikani — niin hän oli ajatellut — tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista todistajana hänen taidostaan, mutta — samalla myöskin hänen köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.