— "No miksi ei" — sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä — "voisinhan sitä tehdä, mutta" — tässä käänteli hän kirjansa lehtiä — "olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua huvittaisi".
— "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan kuulla sinun ääntäsi".
— "Vai niin, no sitten…" ja Rossiter alkoi heti lukea.
Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.
— "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter, pannen kirjansa pois tavallista varemmin.
Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut, että miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan, olisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen luettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle pyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää talvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.
— "Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit itseäs ääneen lukemisella", vastasi hän vältellen.
Hän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki. Äänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat. Hänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet hauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin joku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa dollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.
Rossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat rahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan äänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi viikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä kuitenkin huomata tämä asia.
— "Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut pöydältä", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä vaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.