— "Ai! älä ota siitä. Siinä…" huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi nopeasti pöydän käsiliinalla.
— "Mitäs tuossa on?" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.
— "Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää kirjaella", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko asian. "En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua rahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten aikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta rahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen — jok'ainoa penni".
— "Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan", vastasi Rossiter katkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin huoneessa. "Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon säästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!"
Nuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta kyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän edessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. — Hän oli pelännyt miehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä muille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten talon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa hellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto… Sitä rouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä ensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan. Tämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt miehensä tähden — ja aina valittamatta, nurisematta — mutta ei mikään ollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen itsekkäisyyden osoite.
Varhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut miestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden ja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään miehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä suonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti alati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä, kunnian ja maineen saavuttamisessa.
— "Seikka on se", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, "ett'ei minun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää kaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet, jolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen orja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää oleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito — voi mokoman syitä ylpeilemiseen!"
Minette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla äänellään puoleksi itsekseen.
Vaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui akkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä valmistaa yhden tyynynpäällyksen.
— "Otin tänään tauluni 'pieni emännöitsijä' mukanani taidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter', sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja. Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, — minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!"