Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla ulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin hiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli luullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän silloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka suloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta iloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan seitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo ansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen… Mies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.
— "Kaarle", sanoi Minette vienolla äänellä, "sinun ei tarvitse pitää itseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että Jumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit toimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä rakastan sinua —" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi, vaan jatkoi sitten taas — "mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä, jolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee —"
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja koko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota hän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille hartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan siinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja mainetta saavuttaa. — Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon tuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema voisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin tunteman.
— "Kaarle", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen nuorimman lapsensa kätkyen luo, "kumpaiseenko luulet Jumalan sinua vaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan mainioksi taideniekaksi?"
— "Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin ihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt elämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää tuota lahjaa".
Minette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.
— "Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen".
— "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".
Näin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että hänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia, hän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan sitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.
Vaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa onnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää, lapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta — se oli hänelle selvää selvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa tämän raskaan taakan.