— "Olen".
— "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva Rossiterin puoleen.
Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.
— "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".
Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen kasvojaan.
— "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa anteeksi!"
— "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän, riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.
Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä hänen olalleen.
Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.
— "Tässä, — lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa: