Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi, puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan, kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.
Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa — ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.
Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli matkasta.
Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa, — mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa, hänen taulunsa.
— "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.
— "Kaikki palaa, — koko kaupunki on hukassa!"
Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan ihmisjoukkoon.
Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta.
Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin.
Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko rakennus jo ilmitulessa.