Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.
Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai karissutta lehteä.
Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti liekkejä edemmäs leviämästä.
Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.
Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva, joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta. Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
— "En — kyllä olen", vastasi hän tylsästi.
— "Milloin?" kysyi toinen.
Rossiter mietti hetkisen.
— "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän.
Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä, kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt — jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä.