Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa — jos lie joutunut tulen uhriksi — tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä — vaikka paljoa pienempinä entistä — — mainittiin yhdessä niistä Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.
Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei sitä huomannut.
Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.
Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa. Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:
"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: Sielun lentoa näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o — Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".
Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa.
Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.
Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa.
Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen.
— "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.