Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään; hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.
— "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri — — se on muuttuva tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. — Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".
Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.
— "En voi olemattomaksi tehdä mitään, — en mitään!" kuiskasi hän sitten jälleen.
— "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin, minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen pojan, joka arkana oli poistunut.
Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa silmät puolittain auki:
— "Sinäkö Minette — sinä poloinen ylen-annettu — tuot mulle poikamme siunattavaksi? — Uskotko sitten siunaukseni voimaa? — Silloin et lue mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot — että Jumala voi antaa mulle anteeksi!"
— "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!
— Oi siunaa Frankia!"
Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille. Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:
— "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia omaisiani — jotka jätin — unhoittaen ensimmäisen, kalliimman velvollisuuteni!"