Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.
Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi, voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna, ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!
Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja mumisi: — "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
— "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi…"
Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa, kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.
— "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se täynnä sieluja".
— "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!" huusi hänen vaimonsa.
Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen. Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:
— "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"
Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.