— "Ei mitään", vastasi lääkäri.
— "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"
— "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".
Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa vieressä neuvotonna, avutonna.
Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja
Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.
— "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.
— "Lähemmäksi viisi viikkoa, — aina tuosta suuresta tulipalosta saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen kuume-taudin".
— "Oletteko te sukua hänelle?"
— "En ole. — Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".
— "Hän ei tiennyt minne mennä!"