— "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".
Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.
— "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.
— "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".
Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.
Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni, ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta. Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi perunaan pistetty kynttilä.
Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.
— "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.
Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.
— "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän