Suomennos. [Lydia Hällfors]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
Herran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla. Normannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin tekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi koko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.
Niiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas mies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä tienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet, täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden kautta.
Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo edeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä; alinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät ne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi taistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja koiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen surullisemmin kuin muulloin.
Rheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka Antikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat olivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa niin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa, eikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja ikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi korkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.
Edellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta — hänen nimensä on joutunut unohduksiin — antanut perityn maatilansa aatelisen maan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta hänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä sen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä oma.
Mutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja toinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin mainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon vanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt vapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän tähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan. Silloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta kuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja uhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa, jolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui nöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä nähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat olivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli entinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt pitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä kukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli Fuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman nyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.
Sen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti pakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten uuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin kalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska nyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana vaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa evästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.
He aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli rajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä heidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja nyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta pakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet; heillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.