Tähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta Flammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti kuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan huuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen liikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin valtakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän Aachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.

Olipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka eivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi muutamat kylkiluut katkesivat.

Nyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies vaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai vielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta voimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin rinnalla seitsemän vuotta. — Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta ja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.

Päivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat eksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he saaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse oli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana laskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.

Aamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka lähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja. Äänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen rinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät he kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt pirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli lumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen jälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi lapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä äidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.

Silloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen rohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys — taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli uhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki hän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut olisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä, sumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.

Pohjoismaiden jättiläispoikaa — joksi esi-isämme nimittivät talven — muisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo julma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä ja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen väristytti koko hänen ruumistansa.

Valju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle hirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin vaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken hänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset, lumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui miehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan ankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli vavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla kukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin miekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa kamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan punertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden papilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä salon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.

Matkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat basalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat kohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he uupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia risuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä, mutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin ja haikeammin.

Miehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata; väliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi käveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta nosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle: "Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen he katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti tuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme vielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua tuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat jumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi ihmisten osaksi".