Vaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: "Yksi ainoa Jumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten tähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa täällä tarvita".
Mies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä yölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti miehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden silmiä julmemmat.
Ja mies jatkoi puhettansa näin: "Kun kova onni isiämme kohtasi, muistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi rikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi annettava.
"Ovathan laulajat — salaa munkeilta — meille laulaneet kuinka tuo hyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä hänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille, saadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti kuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta".
Noin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi hän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.
Olivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät siihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat murretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren valtakunnan.
Uudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: "Et kuullut, akka, mitä toispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille ruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä Winkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana aikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että myöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne. Vaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja heitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä elatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään sumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi. Olisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin miehensä ja muiden lastensa turvaksi".
Silloin vaimo taas puhkesi puhumaan: "Ei!" huusi hän ja nousi jalona seisomaan. "Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa edestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka pelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä heikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa halkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa pelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi".
Mies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja kääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti katsellen uneksivaa lasta.
Vihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin hiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen silmänsä.