Richard tarttui hänen pieneen vapisevaan käteensä, piti sen hetkisen omassaan ja tunsi kovan halun hyrähtämään itkuun. Hän olisi voinut vastustaa kaikkea, vaan ei tytön hellyyttä.

Siinä hän seisoi vielä, pitäen tytön kättä kädessään. Sanaakaan virkkamatta. Mutta kun tyttö kääntyi lähteäksensä pois, kuiskasi hän nopeasti hänen korvaansa: "Tulen, kun tulenkin. En huoli mistään. Ei pidä sun surra mun tähteni. Sanokoot ja ajatelkoot mitä hyvänsä". Tämän sanottuaan, heitti hän työnsä ja läksi huoneesen, jossa satulamaakari oli, ja istui ääneti pöytään atrioitsemaan. Hän kärsi sanaakaan virkkamatta kaikki mestarin pistopuheet ja antoi hänen kertoa, kuinka hän usein ennenkin oli huomannut, miten nälkä mukavasti pehmittää tuommoisia itsepintaisia nuorukaisia. Vanha herra oli mielestänsä hyvinkin viisas, mutta ei vähintäkään aavistanut, mikä mahti oli nuorukaista taivuttanut. Myöhemmin Margareta kohtasi isänsä kisälliä portailla ja lausui hänelle, että hän oli kelpo ja hyvä poika, eikä luvannut tätä päivää milloinkaan unohtaa.

Tästä päivästä alkaen vanha Ranson ei enään voinut tehdä kisälliänsä onnettomaksi. Richard teki lujasti työtä, ja jos mestari torui ja riiteli, hän ei vastannut sanaakaan. Se aika lähestyi, jolloin hänen kisälli-aikansa oli loppuva, ja Richard ajatteli mitä hänen piti tehdä, kun hän tuli itsenäiseksi mieheksi, ja rakenteli komeita tuulen-tupia. Mutta vanha Ranson tuli päivästä päivään yhä äreämmäksi. Richardin äänettömyys suututti häntä vielä enemmän, koska se näytti melkein ylenkatseelta. Hän havaitsi sen ajan lähenevän, jolloin hän arveli että kisällinsä tulisi heittämään tämän muka teko-nöyryyden ja osoittamaan häntä vastaan julkista röyhkeyttä. Kaikki pienimmätkin seikat häntä suututtivat. Eräänä päivänä, jolloin hän taas torui kisälliänsä jostakin vähäpätöisestä, tämä, joka ei sen ko'ommin pannut tätä turhanpäiväistä närisemistä mieleensä, alkoi viheltää työnsä ääressä. Vanhan herran viha tästä kiihtyi kahta kiivaammaksi. Hän karkasi kisällinsä päälle ja löi häntä. Jos Richard olisi hetkeksikään malttanut mieltänsä, hän ei olisi vastustanut, mutta hän ei jaksanut itseänsä hillitä, vaan löi mestarin maahan. Tämän jälkeen ei ollut enään mikään sovinto mahdollinen. Mestari lausui juhlallisesti, että Richard olisi seuraavana päivänä vedettävä oikeuden eteen ja pantava vankeuteen. Totta kyllä oli, että Ranson oli lyönyt ensiksi, mutta oikeustot eivät suosineet kisellejä. Vanhalla miehellä oli mustelmia, mutta ei Richardilla. Aivan epäiltämätön asia oli, että Richard, jos joutuisi oikeuden eteen, suljettaisiin vankeuteen, jossa saisi seurustella varkaiden ja rosvojen kanssa. Richard mietti ja ajatteli tätä koko pitkäisen yön. Mutta kuinka miettikin, ei hän keksinyt pelastusta muussa kuin pakenemisessa. Ei siis muu neuvoksi. Hän siis kokoili kaikki tavaransa, laittoi niistä kääryn ja hiipi hiljaa ulos ikkunasta kadulle ja pötki tiehensä hyvää vauhtia.

Karannut kisälli pidettiin siihen aikaan paljoa suurempana hylkynä kuin tätä nykyä. Ei ollut ainoatakaan miestä tai naista siinä paikkakunnassa, jossa Richard oli elänyt aikansa, joka olisi hänelle leivänkannikkaa antanut, jos olisi tietänyt hänen karanneeksi. Itse koiratkin olivat samaa mieltä kuin heidän isäntänsä ja haukkuivat aivan kiivaasti tämmöisiä karkureita. Richardilla oli vähän rahoja muassa, eikä hän epäillyt saavansa työtä, kun vaan pääsi niin kauaksi pois, että saattoi olla turvassa. Hänen tuumansa oli kerrassaan rikastua ja sitten palata pyytämään Margarethaa vaimokseen — sekä saada vanhaa Ransonia leppymään ja jättämään unohdukseen mitä oli tapahtunut. Tämä tulevaisuuden tuumailu näytti hyvinkin viisaalta ja järkevältä, mutta hän kohtasi odottamattomia vastuksia. Monessa kaupungissa ei ollut ainoatakaan satulamaakaria. Noin viikon kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt matkalle, tuli hän semmoiseen paikkaan, jossa vihdoinkin kuuli satulamaakarin löytyvän. Richard kiirehti sinne, aikoen mennä sisään pyytämään työtä. Mutta silloin hän näki jotain, joka heti muutti hänen mielensä. Juuri oven vieressä, joka kadulta vei huoneesen, huomasi hän suuren plakaatin, johon vilkaistessaan, hämmästyksekseen näki oman nimensä. Plakaatti oli nähtävästi aivan äskettäin sinne ripustettu. Hän luki hätäisesti kertomuksen itsestään, joka äkkiä hajoitti hänen iloiset toiveensa ja masensi kovin hänen mielensä. Kertomuksessa oli hänen rikoksensa kuvattu oikeaksi ilkityöksi. Katkeralla mielellä ajatteli Richard, kuinka hänen vihamiehensä olivat kokonaan hänen masentaneet, kuinka kaikki nyt kilvan häntä panettelisivat ja soimaisivat ja kuinka Margaretha, kun hän joka päivä kuulisi samaa virttä hänestä, tukehuttaisi entisen rakkauden, uskoen että ihmiset olivat oikeassa.

Tämä minun kertomukseni ei tulisi hupaisemmaksi, jos ottaisin kuvatakseni kaikki Richardin kärsimykset; kuinka hänen rahavaransa vähitellen hupeni tyhjäksi, taikka kuinka hänen keppinsä ja sen päässä kannettu mytty vähitellen muuttui paljaaksi kepiksi. Muutamissa paikoin ihmiset sanoivat hänelle vasten silmiä, että hän oli karannut kisälli. He näkivät sen muka aivan selvästi hänen ulkomuodostaan, eivätkä tahtoneet antaa hänelle kortteeria. Toisissa paikoin kysyivät häneltä passia — tahtoivat tietää, mistä hän tuli ja kenenkä luona hän viimeiseksi oli ollut palveluksessa. Arveltiin, että hän näytti aivan nuorelta eikä suinkaan ollut oikeilla teillä. Kaikkiin näihin Richard parka ei voinut antaa mitään kelpo vastausta — ja sai sentähden ilman avutta ja neuvotta jatkaa matkaansa. Eipä siis sovi kummaksi katsoa, että matkamiehemme rupesi näyttämään aivan kurjalta. Hän makasi ladoissa ja ulkohuoneissa, joissa hänen kumppaninansa usein oli kerjäläisiä, jotka nähtävästi katsoivat hänen kuuluvaksi heidän luokkaansa, joka arvelu ei enään aivan paljon totuudestakaan poikennut. Mutta Richard päätti tehdä tästä surkeudesta lopun menemällä sotaväkeen.

Uuden vuoden päivänä vuonna 1745 Richard nälkäisenä, väsyneenä ja palellen saapui Newcastlen kaupunkiin. Hän kulki pitkin noita soukkia ja mutkaisia katuja, tirkistellen akkunoista sisään huoneisin. Eräässä huoneessa näki hän kahden satulamaakarin istuvan täydessä työssä. Hän ei uskaltanut mennä sisään työtä pyytämään, koska hänen pukunsa ja muu ulkonäkönsä oli liian viheliäinen tavalliselle kelpo työmiehelle. Hän oli kun olikin auttamattomissa.

Pohjoisessa oli nyt kapina virinnyt ilmituleen. Tällä viikolla oli kaksi rykmenttiä sotaväkeä, joidenka komentaja oli eversti Wolfe, saapunut kaupunkiin Flandernista. Richard tapasi jossakin kapakassa erään syrjäkadun varrella yhden kersantin ja otti sotamiehen pestin. Entisen nimensä heitti hän ja kirjoitettiin nyt rykmentin kirjoihin nimellä Filip Joyce.

Kun koko maailma yhtyy kohtelemaan kunniallista miestä konnana, niin on melkein varma, että tämä päivästä päivään yhä lähestyy sitä, miksi maailma häntä tahtoo. Richardin kärsimykset eivät todellakaan olleet häntä parantaneet — eikä uusien toveriensa seura voinut tehdä häntä paremmaksi, ne kun suurimmaksi osaksi olivat irstaita veijaria. Hän kirosi kohtaloansa ja kirosi kaikkia, jotka olivat tylysti kohdelleet häntä hänen matkallansa. Mielensä oli täynnä katkeruutta kaikkia siivoja, onnellisia ihmisiä vastaan, jotka rauhassa saivat istua kotitakan ääressä, syömässä, juomassa ja laulamassa. Hän kuuli puhuttavan tappeluista ja hurjista tuhotöistä pohjoisessa, jossa sota riehui, ja hänen mielensä täyttyi julmuuden himolla. Hän toivoi pian pääsevänsä sinne hävittämään ja surmaamaan. Ja jos hän itse saisi surmansa? Se ei häntä paljon surettaisi. Hän oli jo katkaissut kaiken ystävällisen välin maailman kanssa.

Tällä mieli-alalla hän astuskeli pitkin Newcastlen katuja sen lyhyen ajan, jonka hänen rykmenttinsä siellä viipyi. Eräänä päivänä hän tällä tavoin tuli kaupungissa olevaan avonaiseen paikkaan, jossa oli väki-joukko kokoontuneena. Keskellä seisoi mies saarnaamassa. Kuulijakunta oli köyhiä sysimiehiä, merimiehiä ja muutamia sotureita. Saarnamies kuului lahkokuntaan, joka siihen aikaan oli aivan köyhä ja ylenkatsottu. Sillä ei ollut saarna-huoneita, paitsi muutamissa suuremmissa kaupungeissa. Saarnaaja oli ahavoitunut, nöyrän-näköinen mies, joka ulkonaisen asunsa puolesta oli melkein yhtä köyhä kuin hänen kuulijansa. Hän seisoi tuulessa paljain päin, pitäen kädessään pientä kulunutta pipliaa. Hän heille saarnasi korkealla, koristelemattomalla tavalla, jota kaikki hänen ympärillänsä ymmärsivät ja sydämessänsä tunsivat. Hän kertoi heille, että hän oli köyhä raukka, niinkuin he itse. Hän osoitti rikkikuluneisin saappaisinsa, joilla hän oli astuskellut Lontoosta asti ja joilla hän Jumalan avulla toivoi pääsevänsä Skotlantiin asti, siellä saarnataksensa maamiehillensä, joita kansalaissota oli muuttanut ihmisistä perkeleiksi. Siellä saisivat häneltä, jos Jumala hänelle soisi voimaa, kuulla Kristuksen sanaa. Hän puhui sysimiehille ja toi esiin esimerkkiä ja kuvia heidän jokapäiväisestä elämästänsä. Merimiehiä puhutellessa hän käytti merimiehen lauseparsia ja kertoi että hän itsekin oli ollut merellä. Richard Hayes kuunteli häntä uteliaisuuden halulla, kunnes saarnamies loi silmänsä häneen ja lausui muutamia sanoja, joita Richard tunsi yksin itsellensä aiotuiksi. Ne olivat karkeat, mutta ystävälliseen tapaan lausutut. He kuvasivat hänelle hänen asemansa totuudella semmoisella, joka häntä hämmästytti. Niissä arvattiin hänen entinen elämänsä melkein aivan semmoiseksi kuin se oli ollut, niin että saarnaaja, Richardin silmissä, oli lahjoitettu enemmällä kuin inhimillisellä voimaila. Kun hän oli herennyt puhumasta ja sanonut jäähyväiset kuulijoilleen — ja pieni joukko oli alkanut hajota, Richard seurasi häntä enenevässä hämärässä, siksi kuin hän pääsi hänen rinnallensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä. Mies kääntyi hänen puoleensa.

"Olette puhuneet lohdutuksen sanoja onnettomalle maailmaan viskatulle raukalle", sanoi Richard. "Seurasin teitä, saadakseni lausua teille kiitokseni".