"Paavo", aloin kuitenkin taas, "tohdinko seurata sinua kotia äitiäsi tervehtimään?"
"Kiitoksia! On ilahuttava äitiäni saada nähdä sinua. — Alussa äitin oli kovin ikävä sinua ja hän ajatteli päänsä puhki löytääksensä syytä siihen, ett'et käynyt meillä. Nytpä, luulenma, on hän jo poistanut nämät ajatukset mielestänsä".
Tuntui mielestäni, kuin olisin kadottanut jotakin, jota en koskaan voisi saada takaisin. Kasvojeni näky mahtoi hämmästyttää häntä, sillä hän pysähtyi ja sanoi ystävällisemmällä äänellä:
"Parempi myöhään, kuin ei koskaan, Mariaseni; Jumalan kiitos, että äiti on sen verran reipastunut".
He asuivat suuren ja komean huoneen neljännessä kerroksessa. Ne olivat ylishuoneita, mutta ne olivat valoisat ja iloiset ja niissä oli aina yltäkyllin kukkia; täti Tooran ei tarvinnut muuta kuin pistää oksa kukkais-astiaan, niin se alkoi kukoistaa. Kauniita tauluja rippui seinissä, se oli Paavon ammatti, hän osasi piirrustaa, ennenkuin hän tunsi kirjaimiakaan, vakuutti hänen äitinsä.
"Odota vähän, täytyyhän toki ilmoittaa sinua".
Täti Toora istui suuressa keinutuolissa akkunan ääressä ensimmäisen kevätauringon säteiden valaisemana, huopatäkki oli tarkasti kääritty hänen jalkojensa ympäri ja tyynyjä yltympäri. Pienellä pöydällä hänen vieressänsä oli vesilasi, sokuroittuja appelsiini-kuoria teevadissa, ja kaunis maljakko täynnä kukkia. Hänen lempeät kasvonsa näyttivät oikein liikutetulta.
"Mutta, Maria, mistä tämä tuleekaan? — minä olen hyvin kaivannut sinua ja ikävöinnyt sinua. — Olitko aivan unohuttanut minun?"
"Enpä tietänyt, että olit sairas, täti Toora", vastasin minä ja suutelin totisella katumuksella hänen hienoa, laihaa kätöstänsä; "miks'ei Paavo ole sanonut, että olit sairas?"
"Minä käskin hänen sanoa sen teille, mutta hän ei tahtonut", veri kuohahti ylös hänen vaaleihin kasvoihinsa, "Paavo on kummallinen ihminen, hänellä on omat ajatuksensa, joihin ei saa koskea".