Kun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun päästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta riensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun kanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä, melkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä olleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta viimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu. Mistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.
"Paavo, enpä tuntenut sinua heti!"
Hän kääntyi ja katseli minua niin kummallisen totisesti, melkein surullisesti. Minä jatkoin:
"Sinä olet kasvanut niin pitkäksi ja muuttunut minun mielestäni. No, tottahan teillä hyvin jaksetaan?"
"Ei ole jaksettu hyvin, Maria"; oli jotakin nuhtelevaista ja arkaa hänen olennossansa, "äitini on ollut sairas koko syksyn ja talven, nyt hän kuitenkin, Jumalan kiitos, voi paremmin".
"Minun käy kovin sääliksi; en ole aavistanutkaan, että täti oli sairas".
"Sinä et ole käynyt meillä, Maria!"
"Etkä sinä meillä".
"Ei, aivan tosi; olemme käyneet kukin omaa tietämme".
Hän joudutti kulkuansa; minun oli vaikea seurata häntä. Voi, kuinka umpimieliseltä hän näytti, ja kuitenkin olimme ennen oikein hyviä ystäviä! Mutta minä kyllä sen ansaitsin; olinhan kokonaan unohuttanut heitä koko tämän ajan. Tuskin rohkenin sanoa mitään; hän oli niin hiljainen ja totinen; minusta tuntui kuin hän olisi tullut paljoa vanhemmaksi ja aivan kasvanut minun ohitse.