"No, jos tahdotte niin kallista ostaa, sittenpä kehoitamme teitä ilman epäilemättä näitä ottamaan — katsokaapa vaan, kuinka sievät ne ovat, ja sitten ne kestävät ikuisesti, todellakin ikuisesti. Kun pitsejä ostetaan, ei pidä koskaan säästellä, muuten saapi katua".
Niin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi muassani, vähän ujosti kysyin hintaa.
Se oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki. Neljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta eipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit pantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä varistin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani — se oli ollut äitini oma — rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut kuin yksi kuudetta markkaa.
"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt saavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on aivan mitätön asia".
[Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa varten. Kääntäjän muist.]
"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?"
Omatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli varakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua kohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.
"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta".
Tytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että kyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.
"Hyvää päivää, Maria!"