'Suuret maskitanssit oli pidettävät erään ministerin tykönä — kas, siihen aikaan oli ministeri jotakin, sen saatte uskoa, minä olin myöskin kutsuttu ja iloitsin äärettömästi; taisin silloin olla kahdeksantoista vuotta vanha taikka niillä paikoin.
Täti Amalia, isäni serkku, joka piti huolta talosta äitini kuoltua, oli yhtä suuressa hommassa pitojen tähden kuin minäkin. Hän antoi minulle neuvoja vaatteitteni suhteen ja minun piti sekä kävelemän että niiaaman hänen katsoessansa; hänkin oli ennen aikoinansa ollut semmoisissa paikoissa ja ymmärsi näitä asioita.
"Millä minä reunustan päällyshameeni?" kysyin minä.
"Pitseillä tietysti. — Jos vaan jalkani ei olisi niin kipiä, niin menisin itse kanssasi. Valitse nyt hyvin, Maria, äläkä säästele; sitä rahaa, joka pitkistä annetaan, ei tarvitse koskaan katua".
"Minulla on vielä jälellä suuri osa siitä summasta, jonka isä mulle antoi, täti, enkä minä aio säästää".
Isäni seisoi oven suussa; hän oli myös menossa ulos.
"Joutaako reipas tyttöni kävelemään vähäisen minun kanssani?" kysyi hän, nostaen hiukan leukaani ja katsellen minua silmään lempeällä tavallansa.
"En jouda, isä, tiedättehän kuinka mulla on kiire nyt!" vastasin minä ja riensin rappuja alas ja kadulle ulos.
Varmaankin ette voi mielistyä minuhun, lapset! En ollutkaan todella mieleinen silloin.
Oli niin paljo ja monenkaltaisia pitsejä, että oli vähän vaikea tehdä päätöstä; viimein sain käsihini kappaleen, joka oli kaikkia muita parempi.