Mummo nosti leivänpalasen, jonka pikku sisareni oli pudottanut, puhalsi siihen, pyyhki sitä keveästi kädellä ja söi sen.
"Miksi niin teet, mummo? Anna ennen leipäpala linnuille".
Hän katseli ylös lempeillä sinisillä silmillänsä.
"Minä tein niin juuri sen tähden, että se oli pudonnut maahan; tein niin osoittaakseni leivälle kunniaa".
Maria, vanhin sisareni, pudotti työnsä käsistään.
"Eikö teillä aina ole ollut hyviä päiviä, Mummo? Oletteko koskaan kaivannut leipää?"
"Jolla on mitä sinä, Maria, sanot hyviksi päiviksi, hän unohuttaa pian mikä siunaus leipä on. On ollut elämässäni aika, jolloin minä sen unohutin".
"Olisi varmaankin hyödyksi meille saada kuulla se", sanoin minä ja katsoin rukoilevilla silmillä Mummon puoleen.
"Eipä se taida vahingoksikaan olla".
Hän oli hetken ääneti, näytti ikään kuin hän ajatuksissansa muistuttaisi itsellensä jotakin, ennenkuin hän alkoi: