Paavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä maalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä. Ennen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut minulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.
"Kuinka äitin laita sinun mielestäsi on?"
"Hyvä, selvästi näkyy, että hän on paranemaan päin. — Mutta itsepä näytät kipeänpuoliselta, Paavo!"
Hän teki malttamattoman liikutuksen, niinkuin tuo asia ei ansaitsisi puhumista.
"Etkö pian tule meillä käymään?"
"Kiitoksia, en käy missään, — en jouda".
"Oi, sinä vaivaat itseäs liian ahkeralla työllä ja se ei käy laatuun".
Hän katseli minua oudolla silmäyksellä, se oli itsepäinen ja myös ylpeä.
"Leipä, Maria!" sanoi hän vaan ja sitten hän avasi oven minulle.
Mieleni masentui. Usein olin juossut keveänä ja iloisena näitä rappuja alas; Paavo silloin tavallisesti huusi jälkeeni "tule pian takaisin, hyvin pian" — sillä me kohtelimme toisiamme melkein kuin veli ja sisar; — ja nyt! mutta se oli kaikki minun syyni ja olipa minulla paljoa muutakin omassa-tunnossani; tunsin että minun tilani oli kehnolla kannalla.